Balkan 2007 – paikka Euroopassa

Seuraavassa tekstissäni pyrin kuvamaan vierailemiemme alueiden (Makedonia, Kosova, Albania) ulkosuhteita, erityisasemaan nousee Euroopan Unioni. Suurin osa käyttämästäni ”materiaalista” on yksittäisissä keskusteluissa esiin nousseita mielipiteitä, usein myös sellaisia, joita olen erikseen kysynyt eivätkä siis minulle spontaanisti esitettyjä. Haluan myös korostaa, että ihmiset, jotka tapasimme ja joiden kanssa keskustelimme ovat (pää)kaupungeissa asuvia ja kansainvälisistä asioista kiinnostuneita. Maissa, joissa ero maaseudun ja kaupunkien välillä on suomalaisittain ajateltuna huima, kyseinen huomio ei mielestäni ole vain sivuseikka.

EU–kuntoon itseään treenaava Makedonia

Makedonia on hyväksytty Euroopan Unionin jäsenhakijamaaksi vuonna 2005, mutta neuvotteluja eikä aikataulua niiden aloittamiseksi ole tehty. Makedoniassa vapaaehtoisena työskennellyt Valerija Lapina kertoi maassa järjestetyn jo pelkästään hakijamaaksi pääsyn vuoksi suuria juhlia. Makedoniassa on meneillään useita eri uudistuksia, joilla pyritään saamaan maata EU–kuntoon, reformit koskevat yhteiskuntaa laajalla alueella aina viininvalmistusprosesseista koulutukseen.

Skopjessa vierailimme Orce Nikolov –lukiossa, jossa viimeisen vuoden opiskelijat kertoivat meille Makedonian koulutusjärjestelmän lisäksi paljon myös nuorten halusta ja mahdollisuuksista lähteä ulkomaille. Yleisesti nähtiin, että ulkomailla on opiskeluun enemmän mahdollisuuksia ja että opetuksen taso on laadukkaampaa. Vaikka ”kaikki” haluaisivatkin ulkomaille jatko-opiskelemaan, niin onnekkaita ovat vain ne, joiden taustavoimilta löytyy tarpeeksi rahaa. Mainittuja kohdemaita olivat: Yhdysvallat, Belgia, Hollanti, Ranska, Saksa ja Espanja. Opiskelun lisäksi ulkomaille lähdetään usein töihin, erityisesti kesän ajaksi.

Lainopiskelija Bojan Maricik esitelmöi Makedonian EU–prosessista. Hän korosti Euroopan Unionin jäsenyyden olevan kaikkien tärkeiden puolueiden tavoite. Hän oli myös sitä mieltä, ettei Makedoniasta voi löytää vakavasti otettavaa tahoa, joka näkisi EU:n negatiivisena. Maricik nosti hyvin esille Euroopan Unioniin liittyvän ongelman – joka on mielestäni myös EU:n sisällä – ihmiset eivät oikeastaan tiedä, mitä EU tarkoittaa. Maricikin mielestä Makedoniassa ihmiset näkevät EU:n kuitenkin positiivisena ilmiönä, ja siihen halutaan liittyä; hän puhui sumupilvestä, jonka läpäistyään ihmiset kuvittelevat kaiken olevan hetkessä paremmin. Makedonian suhteissa Euroopan Unioniin erityisasemaan nousee niin kutsuttu Ohridin sopimus. Vuoden 2001 alusta syntyi levottomuuksia, koska etniset ryhmät (erityisesti albaanit) eivät tunteneet itseään tasavertaisiksi. Saman vuoden alkusyksystä oltiin jo saatu aikaiseksi Ohridin sopimus, joka takasi eri etnisille ryhmille tasa-arvoiset oikeudet. Sopimusta pidetään näyttönä EU-diplomatian toimimisesta, rauhanturvaajat poistuivat maasta 2003.

Makedonian naapurimaasuhteissa erityisasemaan nousee Kreikka, muttei missään nimessä hyvässä mielessä. Makedonian passeissa lukeva ”Republic of Macedonia” ei kreikkalaisille sovi, vaan eteen on tietyissä tapauksissa (esimerkiksi YK:n jäsenyys) liitetty ”Former Yugoslav”. Kreikan mielestä Makedonia –nimi kuuluu heidän pohjoisimmalle maakunnalleen, eikä maalle rajojen ulkopuolella. Ongelma ehkä selventyy kun muistutetaan, että Aleksanteri Suuri oli makedonialainen. Viime aikoina riitaa on syntynyt myös Skopjen lentokentän nimeämisestä Aleksanteri Suuren mukaan. Nimikiistasta on neuvoteltu, mutta tulokset eivät ole olleet saavutuksellisia. Selvää on kuitenkin se, että ongelmaan on löydettävä ratkaisu ennen Makedonian EU–jäsenyyttä. Jo nyt esimerkiksi USA on alkanut käyttämään vain muotoa ”Republic of Macedonia”. Yleinen mielipide tuntuu onneksi olevan se, että Kreikka joutuu antamaan periksi.

Ongelmia Makedonian ulkosuhteissa on tuottanut myös Bulgaria, joka on kyseenalaistanut koko makedonialaisen identiteetin. On väitetty, että esimerkiksi makedonian kieli on pelkkä kommunistinen keksintö. Makedonialaisilta alettiin vaatia viisumia myös Bulgariaan sen jälkeen kun Bulgariasta tuli EU:n jäsen. Kun matkustus mahdollisuudet ovat muutenkin vähissä, ei tavallisten kansalaisten mielissä kyseinen lisä ainakaan nosta Bulgarian asemaa ystävällisenä naapurimaana, vaikka viisumivaatimusten takana olisikin EU, ei Bulgaria.

Kansainvälisten organisaatioiden pesäke – Kosova/o

Vaikka voin mielestäni hyvällä omalla tunnolla sanoa tietäväni useista Balkaniin liittyvistä asioista enemmän kuin keskiverto suomalainen, joudun tunnustamaan miten kehnosti loppujen lopuksi olinkaan valmistautunut kohtamaan Kosovan. Unohdin niinkin yksinkertaisen asian kuin alueen kuvittelemisen mielessäni. Varsinkin alkuun tuntui joka puolella vilisevän ”UN, OSCE, KFOR, EU”, ja kuin lapsi taisin laskea ympärillä näkemiäni eri maiden lippuja. Kyseisessä tapauksessa ei tietenkään ole kovin positiivista mainita, mutta Pristina on kansainvälisin paikka, missä olen turisteillut.

Kun eräät kosovalaiset tytöt baarissa sanoivat meille: ”Emme pidä ulkomaalaisista!”, alkoi tuntua siltä, ettei paikallisille kansainvälisten työntekijöiden läsnäolo ole pelkästään positiivinen asia. Mitrovicassa Caritas –nuorisojärjestössä työskentelevä Gëzim Plakolli puolestaan kritisoi rauhanturvaajien asemaa: hyvät palkat ja ne vähäisetkin työt teetetään halvalla paikallisilla. Vaikka kritiikkiä esiintyikin, ymmärrettiin kuitenkin kansainvälisen avun ja tiedon tärkeys, eikä sitä vähätelty.

Gëzim Plakolli vertasi tilanteita Bosnia ja Hertsegovinassa, Israel/Palestiinassa ja Kosovassa toisiinsa, mikä herätti minut yhdistämään ensimmäistä kertaa ongelmat Balkanilla ja Lähi-idässä. Historia, uskonnot, etniset ryhmät – miten en ollutkaan ajatellut asiaa aiemmin? Plakolli kertoi myös yhteistyöstä kyseisissä maissa toimivien kansalaisjärjestöjen kanssa. Ongelmana kaikkialla on poliittisten mielipiteiden voima suhteessa aktiviteettien houkutukseen. Myös Mitrovican CCSD (Center for Civil Society Development) on yksi niistä järjestöistä, jotka osaltaan yrittävät parantaa etnisten ryhmien välejä. Suvaitsevaisuus omana oppiaineenaan ei kuulostaisi pahalta ajatukselta, jos tunneille saataisiin myös oppilaiden vanhemmat.

Omaleimainen Albania

Albanialle tie Euroopan Unioniin on pidempi kuin Makedonialla. Maaseutu- ja vuoristoalueet elävät aivan omaa aikaansa, eikä esimerkiksi äänestämistä vielä hallita kunnolla. Albaniaan on vasta vuonna 2006 saatu alkoholilaki, joka määrittelee esimerkiksi alaikärajan alkoholin ostamiselle, mutta sitäkään ei ole vielä opittu noudattamaan. Itse uskon, että edellä mainitut ovat kuitenkin helpoimpia korjattavissa olevista asioista.

Eurooppalaisuuden puolesta vahvasti liputtavana minun oli hieman jopa loukkaavaa kuunnella puhetta, joissa Yhdysvaltoja pidettiin ”wonderlandinä”, eikä lähempänä olevaa Euroopan Unionia arvostettu samalla tavalla. Kuvaavaa on se, että pohjoismainen sosiaalijärjestelmä nähtiin niin saavuttamattomaksi, ettei siitä uskallettu edes unelmoida. USA nähtiin parhaaksi vaihtoehdoksi, koska siellä ”köyhästäkin voi tulla todella rikas”. Ei auta puolustella pohjoismaista järjestelmää sosiaaliturvineen, kun jaossa on rahaa ja valtaa Amerikan malliin. Siinä, missä EU:n nähdään vain asettavan ehtoja ehtojen perään jäsenyyden saamiseksi, on yksittäiselle kansalaiselle helpompi vaihtoehto anoa viisumi ja ostaa lentoliput USA:han. Virallisella (valtiollisella) tasolla EU:n kanssa kuitenkin on yritystä lähentyä, mutta – kuten Makedoniankin kohdalla – myös kansalaisten tulisi olla tietoisia ja ajettujen asioiden tukena. Muussa tapauksessa oikeaa muutosta ei tule syntymään.

Jo ennen matkaa kuulemani ja lukemani jutut merkillisestä ja omalaatuisesta Albaniasta saivat todistuksen. Jos en kuitenkaan vältä omaa ainaista tapaani vertailla asioita, niin seuraavassa muutamia huomioita. Olin yllättynyt siitä, miten välimerellinen mielikuva minulle jäi Albaniasta. Maassa puhutaan paljon italiaa ja siellä asuu huomattava kreikkalaisvähemmistö. Ehkä edellisten vuoksi minulle jäi päällimmäiseksi mieleen Albanian suuntautuneisuus enemmän Etelä- kuin Itä-Eurooppaan. Temperamenttiakaan ei näytä albanialaisilta puuttuvan.

Balkan osana Eurooppaa

Haluan lopuksi nostaa esille ne asiat, jotka jokaisessa vierailemassamme maassa nousivat vahvasti esiin: matkustaminen ja ilmiö, jota voisin kutsua ”toiseksi Euroopaksi”. Ne olivat asioita, jotka nousivat esiin useasti ja kaikkialla.

Euroopan Unionin sisällä matkustaminen on helppoa ja harmittavan harva osaa sitä riittävästi arvostaa. Erityisen helppoa matkustaminen on myös EU:n ulkopuolella silloin, kun passissa lukee Finland. Kun matkustaminen meille Euroopan Unioniin kuuluville on niin helppoa, seurauksena on EU:n ulkopuolelta – varsinkin rajojen läheisyydestä – tulevien matkustamisen vaikeus. EU:hun on vaikea päästä ”sisään” erityisesti köyhemmistä maista. Esimerkiksi makedonialaisen tulisi maksaa Kreikan viisumista yli 40 euroa ja vakuutus. Kun summa suhteutetaan 200 – 300 euron keskimääräiseen kuukausipalkkaan, ei tarvitse enää ihmetellä sitä, miksi kyseisissä maissa on niin vaikea tavata Eurooppaa nähneitä ihmisiä. Positiivista on se, miten paljon ihmiset kuitenkin tietävät eri maista ja kulttuureista, vaikka eivät lähitulevaisuudessaan edes voi kuvitella kyseisiin maihin matkustavansa. Kyse on usein pelkästään periaatteesta, että viisumia ylipäätään vaaditaan, ei siitä että heti lähdettäisiin matkustamaan ympäri Eurooppaa.

Ehkä hieman viisumikysymyksestäkin johtuen useassa keskustelutuokiossa nousi esiin Eurooppa ja eri Balkanin maiden eurooppalaisuus. Kun kysyy, pidättekö itseänne eurooppalaisina, vastaus on kyllä. Silti monissa eri yhteyksissä puhuttiin ”niistä/teistä eurooppalaisista”. Samoin kuin suomalaisetkin joskus sanovat lähtevänsä Eurooppaan, vaikka Euroopassa sitä itsekin ollaan. Uskon, että edellinen selittyy sillä, että eurooppalaisuus yhdistetään usein lähinnä läntiseen Eurooppaan (tai ”vanhaan Eurooppaan”). Yhtälailla Suomi ja Balkan kuitenkin ajatellaan osaksi Eurooppaa, mutta mikä muu meitä lopulta yhdistää, kuin ajatus eurooppalaisuudesta? Hyvin vahvasti Eurooppa yhdistetään (nykyään) sanaan rauha. Totta kai olen ylpeä siitä turvallisuuden tunteesta, joka maanosassamme vallitsee, mutta väärällä polulla ollaan kyllä silloin kun osaa alueesta aletaan pitämään kyseisestä johtuen ”häpeäpilkkuna”. Helsingin Sanomien (18.4.2007) mukaan Martti Ahtisaari on lausunut seuraavasti: ”En ole koskaan nähnyt sellaista vihaa kuin nyt olen nähnyt Balkanilla. En puhu vain tästä prosessista, vaan jo aiemmin. Ja tämä on olevinaan Eurooppaa.”

 22.5.2007