Serbia ja Bosnia 2008

Kosovon itsenäisyysjulistus helmikuussa ja sen tunnustaminen ajoi Serbian valinnan eteen toukokuun 11. päivän vaaleissa. Monet serbialaisetkin tarkkailijat ovat hyvin haluttomia veikkaamaan tulevaisuudesta mitään muuta kuin, että pääministeri Kostunican poliittinen tie on kuljettu loppuun. Jos Demokraattisen puolueen, siis presidentti Tadicin, linja voittaa vaaleissa, tie kohti eurooppalaista integraatiota avautuu nopeasti. (Vaikka siinä kontekstissa Nato-jäsenyys vaikuttaisi ehkä liian kornilta. Voisiko Serbia olla ensimmäinen eurooppalaisen transition maa, joka ei liitykään Natoon, mutta kyllä EU:iin?)

Jos Radikaalipuolue voittaa, voi Kostunica ehkä jatkaa vielä nukkepääministerinä, mutta todellinen valta on silloin SRS:lla, jonka paikallisessa johdossa istuu Tomislav Nikolic, mutta todellista valtaa käyttää edelleen Haagin tuomioistuimessa oleva Vojislav Seselj. Kostunica liudentuisi pikku hiljaa radikaaleihin, ja hänen puolueensa kutistuisi voimattomaksi pikkupuolueeksi. Niitä tosin Serbiassa riittää muutenkin. Tällaisessa tapauksessa Serbia saa odottaa seuraaviin parlamenttivaaleihin (viimeistään 2012) tien avautumista eurooppalaiseen integraatioon. Puheet läheisemmästä integroitumisesta Venäjän kanssa kannattaa unohtaa. Ei Venäjän intresseissä ole sitoa politiikkaansa Serbiaan, pieneen Balkanin valtioon. EU on Venäjän suurin kauppakumppani, siitä on pidettävä huolta. Tämä on realismia huolimatta suurista puheista, ja tähän palataan, kunhan pahin pöly vaalien jälkeen on laskenut. Venäjäkin odottaa vaalien tuloksia uuden presidentin johdolla.

Serbia on hallituksesta riippumatta tehnyt kuitenkin talouspolitiikassa sellaisia kotiläksyjä, jotka tasoittavat tietä kohti EU-jäsenyyttä. Ennen kaikkea taloutta on yksityistetty ja tasapainotettu, inflaatio on saatu kutakuinkin kuriin, työttömyys on laskemassa. Hallinto ja oikeuslaitos ovat vanhastaan toimintakykyisiä, poliittinenkin järjestelmä toimii kohtuullisesti vaikka vaaliosallistuminen on aiemmin tällä vuosikymmenellä ollut heikonlaista. Viimeisimmissä presidentin vaaleissa (tammikuussa 2008) tässäkin oli tapahtunut jo selvää piristymistä.

Serbian vaikein poliittinen ongelma on ehkä poliittisten johtajien puuttuminen. Tohtori Katarina Popovicin mukaan serbit kaipaavat vahvaa poliittista johtajaa, joka sanoo, mihin suuntaan mennään. Ja panee tämän myös täytäntöön. Tito ja kuningas Alexandar I olivat tällaisia johtajia. Mallista on demokratia aika kaukana. Sekä Popovicin että professori Dragan Popadicin mielestä ainoastaan Liberaali-demokraattinen puolue (parlamenttipuolueista siis;LDP, pj. Cedomir Jovanovic) voisi olla riittävän rohkea tunnustamaan muuttuneen tilanteen: Kosovo on mennyttä, Serbian paikka on EU:ssa.

Viimeaikoina mediassa on näkynyt mm. sellaisia kantoja, että Tadicin DS ja Kostunican DSS eivät mahdu samaan hallitukseen. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin tämä vaikuttaisi jopa suotavalta valinnalta, niin pitkälle nämä kaksi puoluetta tai niiden poliittiset johtajat ovat kannoissaan toisistaan eriytyneet. Tällä edellytyksellä valinta tehdään myös serbialaiselle äänestäjälle helpoksi: äänestät DS’ää tai jotain sen kanssa liittolaisuuteen kykenevää pienempää puoluetta, saat EU-orientoituneen hallituksen ja mahdollisuuden EU-jäsenyyteen 2010-luvun alkuvuosina, kohta Kroatian jälkeen, mutta Turkkia ennen. Serbian EU-jäsenyys on muuten toteutettava samanaikaisesti Kosovon kanssa, muuten ei tätä ongelmakohtaa kyetä hoitamaan siististi. Tästä seuraa, että samassa paketissa EU:n jäseniksi tulisi hyväksyä myös Makedonia ja Albania. Kaiketi Montenegro menisi saman tien.

Jos sen sijaan Kostunican ja Radikaalien liittoutuma pääsee hallitukseen, voi EU-ajatukset lykätä ainakin puoli vuosikymmentä myöhemmäksi. Siperia kuitenkin opettaa varmaan serbejäkin.

Bosnia on 12 vuotta ollut kummajainen Euroopan poliittisella kartalla: kahteen erilliseen yksikköön (entiteettiin) jaettu valtio, jota viime kädessä johtaa ns. kansainvälisen yhteisön asettama kenraalikuvernööri, Korkea Edustaja, jolla on valta päästää ja pitää. Malli on tietysti alun perin ajateltu tilapäiseksi, joka poistuu heti, kun Bosnian sodan eri osapuolet ovat oppineet ns. tavoille ja käyttäytyvät eurooppalaisen poliittisen ajattelukoodin mukaisesti. Koodin tunnuspiirteitä ovat edustuksellinen parlamentaarinen demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Näiden itsestäänselvyys tosin kyseenalaistetaan vaikkapa naapurissamme, Venäjällä, ja puoluejärjestelmän kehittymättömyys rasittaa myös Serbian tietä kohti EU:ta. Samaa pätee moniin muihinkin Balkanin maihin, sitä voimakkaammin, mitä syvemmällä ne ovat olleet sidoksessaan autoritaariseen Ottomaani-imperiumiin. Monipuoluejärjestelmä on kuitenkin hyvin länsieurooppalainen ilmiö.

Mutta väkisin joutuu jo kysymään, onko kansainvälinen holhous muodostunut Bosnialle sellaiseksi taakaksi, että se paremminkin jo estää kuin edistää maan omien demokraattisten instituutioiden muodostumista. Kirurgit puhuvat kolmijalkaisuuden vaarasta: että jalkansa katkaisseen pitää mahdollisimman pian luopua kainalosauvoistaan tai kävelykepistään ja alkaa kävellä omin jaloin. Onko siis Bosniasta tullut tai hyvää vauhtia tulossa kaksientiteettisyyden sijasta kolmijalkainen monsteri, joka ei pääse eteen eikä taakse?

Bosniaa on houkuttavaa verrata Kosovoon, joka julistautui itsenäiseksi vajaan yhdeksän vuoden kansainvälisen ylihallinnon jälkeen. Kosovon väestöllinen pohja on huomattavasti selkeämpi ja siten helpompi itsenäisyystahdolle. Bosnialaisen identiteetin muodostaminen ja muodostuminen on varmasti monimutkaisempi prosessi kuin kosovalaisen, siis albaani-identiteetin. Rehellisesti on kysyttävä, onko bosnialainen identiteetti ylipäätään mahdollinen vain teoriassa. Vastauksenkin on syytä olla rehellinen. Haluaako ns. kansainvälinen yhteisö väkisin vääntää aikaan jotain sellaista, joka on mahdollista vasta 50 tai 100 vuoden kuluttua, kun sisällissodan kaikki hankalat ja monimutkaiset vastakkainasettelut on unohdettu? Kannattaako väkisin yrittää? Oliko Bosnia aidosti oikeastaan Jugoslaviaa, ja kun se on mennyttä, onko Bosniakin mennyttä?

Serbian ja Bosnian taloudet näyttävät suhteellisen myönteisiä lukuja paitsi työllisyyden ja työttömyyden osalta. Jos Serbia äänestää ”väärin” toukokuussa, ulkomainen pääoma saattaa tietysti paeta maasta, jolloin talous kääntyy alamäkeen. Tässä olisi Serbian demokraateille vaalikortti, jos he haluavat tai uskaltavat sitä käyttää. Maailmanpankin arvion mukaan Bosnian eri entiteettien taloudellinen tila on myös lähentynyt toisiaan, ts. Serbitasavalta on kehittynyt Federaatiota nopeammin.

Kosovon talous sen sijaan on melko lailla alkutekijöissään. Kansainvälinen pääoma ei ole tietenkään uskaltanut suuntautua maahan niin kauan, kuin poliittinen asema on ollut epävakaa. Ja kotimaista ”puhdasta” pääomaa on melko vähän. Jos poliittinen tilanne saadaan vakiinnutettua, taloudellinen tilanne saattaa saada jalkoja alleen.

Kommentti Serbian vaalituloksesta, 13.5.08

Suomalainen valtamedia on ottanut taputuksin vastaan Serbian vaalituloksen, joka tietysti onkin monelta osin hyvin positiivinen, päällimmäisenä Demokraattisen puolueen (Tadic) selkeä vaalivoitto. Suurimman vahingonilon aiheuttaa entisen pääministerin Vojislav Kostunican selvä vaalitappio ja ilmeinen poliittinen kuolema. Mutta yhtä lailla Radikaalipuolueen kyky marssittaa vaali vaalilta vähän yli miljoona kannattajaansa uurnille ja antamaan äänensä on huolestuttava merkki poliittisesta jäykkäniskaisuudesta. Ainoa todella uuteen poliittiseen todellisuuteen suuntautuva puolue, Liberaalidemokraatit, selvisi niukin naukin 5 %:n äänikynnyksen yli.

Kun Demokraattinen puolue suurimpana ja selvänä vaalivoittajana haluaa paalupaikan itselleen hallitusneuvotteluissa, sen on pakko liittoutua, eikä vaihtoehdoksi parlamenttienemmistön saavuttamiseksi riitä oikeastaan mikään muu kuin Milosevicin vanha Sosialistinen puolue. Se ei ole ollut vallassa sen koomin, kun Milosevic syrjäytettiin lokakuussa 2000, demokraattinen oppositio DOS voitti parlamenttivaalit saman vuoden joulukuussa ja sen jälkeen muodostettiin Zoran Djindjicin hallitus.

Djindjicin murha maaliskuussa 2003 ajoi Demokraattisen puolueen ajelehtimaan vailla tehokasta johtajaa, ja Kostunica osoittautui taitavammaksi peluriksi. Hänen pelinsä johti kuitenkin Radikaalipuolueen avainasemaan, ja se demokratisoituminen ja avautumisen EU:n suuntaan, joka saatiin käyntiin, ajautui pian umpikujaan. Maan poliittinen johto ei ollut valmis käsittelemään Milosevicin hallinnon ajan virheitä ja vääryyksiä eikä tunnustamaan Kosovon menetystä, johon Milosevicin hallinto oli (ja on) peruuttamattomalla tavalla moraalisesti syypää.

Jos maahan muodostetaan radikaalinen johdolla ja sosialistien ja Kostunican puolueen avulla uusi hallitus, jolla näin laskettuna olisi parlamentaarinen enemmistö, palattaisiin Serbiassa viime vuosikymmenelle. Ikään kuin haettaisiin uutta johtajaa Milosevicin jälkeen, mutta muutoin juuri mikään poliittisessa ajattelussa ei olisi muuttunut. Oltaisiin tilassa, jossa Serbia oli kesästä 1999 syksyyn 2000.

Ainoa poliittinen voima, joka voi käynnistää muutoksen, on Demokraattinen puolue. Sen tulisi kuunnella myös Liberaalidemokraattista puoluetta, mutta tämän parlamentaarinen voima on liian vaatimaton tehokkaan hallituksen aikaan saamiseksi. Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi näyttää jäävän liittoutuminen Sosialistipuolueen kanssa. Sen johtajasta, Ivica Dacicista tulee siis kuninkaantekijä.

Aarni Tuominen