| Rankaisemattomuus Balkanilla |
|
1990-luvun sota Balkanilla vaati noin kaksisataatuhatta ihmishenkeä ja oli Euroopan suurin kansamurha toisen maailmansodan jälkeen. Sodan päättäneessä Daytonin rauhansopimuksessa sovittiin sotarikollisten kiinniottamisesta ja tuomitsemisesta. Tätä varten perustettiin kansainvälinen tuomioistuin Haagiin. Serbian hallitus ei ole toiminut riittävän aktiivisesti sotarikollisten kiinnisaamiseksi, ja tämä on yksi suurimmista ongelmista Serbian ja lännen suhteissa. Jugoslavian entinen presidentti Slobodan Milosevic toimitettiin kyllä Haagiin, mutta hän ehti kuolla kesken oikeudenkäynnin. Milosevicin jälkeen suurimpina sotarikollisina pidetyt Ratko Mladic, Bosnian serbitasavallan asevoimien komentaja, ja Radovan Karadzic, Bosnian serbitasavallan entinen presidentti, ovat yhä vapaina. Heidät on haastettu Haagin tuomioistuimeen syytettynä kansanmurhasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan, Geneven sopimuksen törkeästä loukkaamisesta ja sodan lakien ja tapojen rikkomisesta Bosnian sodassa vuosina 1992-1995. Osa sotarikollisista on kuitenkin otettu kiinni ja toimitettu Haagiin. Kroatialainen toimittaja Slavenka Drakulic kuvaa tuomittujen oikeudenkäyntejä kirjassaan ”Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – sotarikolliset tuomiolla” (Like, 2005). Drakulic tekee heti kirjan alussa selväksi, että kaikki sodan osapuolet tekivät sotarikoksia, ”mutta serbit tekivät niistä suurimman osan”. Hän jatkaa: ”Kroatiassa, Serbiassa ja Bosniassa sotarikollisten pidättämisestä ja luovuttamisesta tuli valtava poliittinen riitakysymys, koska Haagissa sotarikollisiksi katsotut henkilöt olivat kotimaissaan ylistettyjä kansallissankareita.” Drakulic kuvaa tuomittujen taustoja ja yrittää selvittää, miten tavallisista ihmisistä tulee tappajia. Siihen hän ei löydä tyhjentävää vastausta, mutta uskoo rikosten selvittämisen ja oikeudenmukaisten tuomioiden tarpeellisuuteen. Maaliskuussa 2008 lähdin opintomatkalle Serbiaan ja Bosniaan. Olin juuri ennen matkaani lukenut Drakulicin kirjan ja muutamia muitakin raskaita kuvauksia sota-ajan koettelemuksista. Kun siis olin valmistautunut matkaan lukemalla alueen väkivaltaisesta historiasta, serbien ystävällisyys yllätti minut. Olin odottanut heidän suhtautuvan suomalaisiin negatiivisesti, onhan Martti Ahtisaari niin vahvasti mukana Kosovon kysymyksessä ja hallituksemme on myös vahvistanut Kosovon itsenäisyyden. Tutustuttuani paikallisiin paremmin kerroin ennakkoluuloistani. He muistuttivat minua siitä, että vaikka eivät pidäkään Ahtisaaren suunnitelmasta ja pitävät Kosovoa ehdottomasti osana Serbiaa, he eivät tahdo tuomita kaikkia suomalaisia yhden miehen takia. He kokivat, että serbit on tuomittu kokonaisena kansana muutaman sotarikollisen takia. Ehkäpä niin käy kaikkien sotien jälkeen, kun osallistujat jaetaan häviäjiin ja voittajiin. Minut teki kuitenkin surulliseksi se, että tapaamani ihmiset olivat vasta parikymppisiä, varsinaisen sodan aikana he olivat siis olleet lapsia. He eivät mitenkään puolustaneet vaikkapa Srebrenican tapahtumia ja toivoivat Mladicin ja Karadzicin tuomitsemista. Toisaalta, he eivät varmasti tarjoa kattavaa edustusta maan nuorista, sillä yliopisto-opiskelijoina he kuuluvat jollakin tavalla etuoikeutettuun ryhmään. Ääri-ilmiöille on enemmän sijaa kouluttamattomien ja syrjäytyneiden ihmisten elämässä. Oli kuitenkin kasvattavaa huomata, että isänmaallisuus ja Kosovon itsenäisyyden vastustaminen eivät tarkoita sotarikosten ja väkivallan hyväksymistä. Suomen entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn luennoi Balkanin ihmisoikeustilanteesta Amnestyn Suomen osaston järjestämässä tilaisuudessa Helsingissä huhtikuun puolivälin tienoilla. Hän on toiminut alueella kaksi ja puoli vuotta YK:n ihmisoikeusraportoijana vuodesta 1995 lähtien ja myöhemmin Kofi Annanin erityisedustajana Bosnia-Hertsegovinassa. Rehn on ollut myös laatimassa Kaakkois-Euroopan ihmisoikeuksien vakaussopimusta. Ehkä kuuluisin yksittäinen tapaus Balkanin sodista on Srebrenican YK:n suoja-alueella tehty muslimimiesten joukkoteurastus heinäkuussa 1995. Yli 7000 kuoli ja kolmekymmentätuhatta karkotettiin. Drakulic kuvaa kahden joukkomurhan toteutukseen osallistuneen serbin oikeudenkäyntiä, ja Haagin tuomioistuin päätyi siihen, että kyse oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Vapaana olevia Mladicia ja Karadzicia syytetään käskyn antamisesta Srebrenican muslimien teloittamiseen. Tapettujen miesten omaisista nousi poliittinen kysymys. Rehnin mukaan naiset eivät voineet todistaa miestensä, veljiensä, lastensa ja isiensä kuolleen, koska nämä ovat joukkohaudoissa tuhansien ruumiiden kanssa, ja siten naiset jäivät ilman korvauksia. Suomea huomattavasti köyhemmässä maassa rahallinen korvaus perheenjäsen murhan johdosta voi olla elämisen ehto, vaikka se kuulostaakin banaalilta. Balkanin sodissa naisia raiskattiin järjestelmällisesti. Rehn kertoi, että raiskaamalla naisen sotilas raiskaa symbolisesti koko perheen ja kyläyhteisön, joka ei pystynyt suojelemaan naista. Hän on työssään tavannut naisia, jotka ovat joutuneet synnyttämään raiskaajiensa lapsia. Haagin tuomioistuimessa on ymmärretty myös raiskausten olevan sotarikoksia. Drakulic kuvaa kirjassaan raiskauksista tuomittujen sotilaiden oikeudenkäyntejä: ”Bosnian hallituksen mukaan raiskattuja naisia on 60 000. Bosnialaisnaisten raiskaaminen oli yksi tapa terrorisoida muslimiväestöä ja osa yritystä Bosnian etniseksi puhdistamiseksi.” Suurin osa raiskauksista jää todennäköisesti tuomitsematta. YK:n turvallisuusneuvoston perustama tuomioistuin ICTY (International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia) lakkautetaan vuonna 2010. Rehn pitää sitä hyvänä asiana, koska ICTY:n toiminta on ollut hidasta ja ongelmallista. Hänestä on oikein, että tuomiot tapahtuvat paikallisesti. Rehn sanoi kansainvälisen yhteisön päättäneen, että serbit ovat roistoja ja painotti sitä, että sotarikoksia tekivät muutkin kuin serbit. Hänet on kutsuttu Haagiin todistamaan kroaattikenraali Ante Gotovinan oikeudenkäyntiin. Serbejä on varmasti kuohuttanut Haagin päätös vapauttaa Kosovon entinen pääministeri Ramush Haradinaj syytteistä. Kun kysyin Rehnin mielipidettä vapauttavasta tuomiosta, hän totesi toivovansa tuomion olevan oikea ja lisäsi, että meidän on luotettava kansainväliseen tuomioistuimeen. Rehn toivoo Balkanin alueiden liittyvän EU:hun, koska siten myös ihmisoikeustilanne voisi parantua. Euroopan Unionin jäsenyyttä kannattavat myös matkalla tapaamani nuoret – sekä Serbiassa että Bosniassa. He näkevät puoluepolitiikan rikkaiden ja tavallisten ihmisten asioista piittaamattomien korruptoituneiden ihmisten leikkikenttänä, ja valitettavasti alueen poliittista tilannetta seuratessani minun on helppo ymmärtää heidän mielipiteensä. Heidän äänensä eivät ehkä kuulu seuraavissa vaaleissa, koska sopivia ehdokkaita ja luottamusta politiikkaan on vaikea löytää, mutta heidän tekonsa ovat sitäkin tärkeämpiä. Banja Lukassa tapaamamme serbinuoret yrittävät rakentaa ruohonjuuritason suhteita muslimien ja serbien välille esimerkiksi järjestämällä nuorille näytelmäkerhoja ja kuvataidetyöpajoja ja vanhemmille muslimeille kursseja tietokoneen käytöstä. Heille ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat tärkeitä. Banja Lukassa menimme yhdessä kahden kroaattimuusikon konserttiin. Yksi kappale sai huomattavan suuret aplodit, ja kun kysyin vieressäni istuvalta serbiltä mistä oli kyse, hän selitti sävelmän olevan Jugoslavian kansallislaulu. Onko se nostalgiaa vai solidaarisuutta? Karoliina Suonpää |
