Myyttinen Kosovo osmanivaltakunnan alaisuudessa

Aluksi

Esseeni käsittelee Serbian maakunnan, Kosovon historiaa. Valitsin aiheekseni Kosovon kahdesta syystä. Ensinnäkin Kosovossa kohtaavat kiinnostavasti kristinusko ja islam. Näiden kahden suuren uskonnon suhteesta puhuttaessa keskustellaan usein Lähi-idästä ja terrori-iskuista, vaikka Balkanilla muslimien ja kristittyjen rinnakkaiselolla on pitkä historia. Toinen syy on Kosovon tilanteen ajankohtaisuus, onhan kyse maakunnasta, joka tulee melko varmasti julistautumaan itsenäiseksi valtioksi muutaman kuukauden sisällä – ehkä jo ensi kuussa. (Kirjoitukseni on viimeistelty 15.1.2008.) Saamme mahdollisesti seurata uuden valtion syntyä, ja koska kansainväliset toimijat ovat niin vahvasti tapahtumissa mukana, Kosovo tullee olemaan esimerkkinä – negatiivisena tai positiivisena – myös tulevien konfliktien ratkaisuja etsittäessä. Kosovon tilanteesta keskustellaan EU:ssa ja YK:ssa, ja myös Suomi on tärkeä toimija. Presidentti Martti Ahtisaaren sovintoehdotusta käsiteltiin tänä vuonna, ja vaikka se hylättiinkin, monet pitävät sitä edelleen arvossa. Kosovossa toimii myös suomalaisia rauhanturvaajia. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja uskon, että historiaan tutustuminen auttaa nykytilanteen ymmärtämisessä.

Nationalismi on keskeinen aate Kosovon väkivaltaisuuksissa. Se oli taustalla Kosovon albaanien sorrossa, samoin se on keskeinen ajatus albaanien itsenäistymispyrkimyksissä. Puhutaan suur-Albaniasta ja suur-Serbiasta: yksi kansa, yksi kieli, yksi valtio. Nationalismi ei ole mikään historiallinen itsestäänselvyys, vaan nuori - joskin vaikutusvaltainen - aate muiden aatteiden joukossa. Nationalismilla ja rasismilla on selvä yhteys, ja niitä esiintyy myös Suomessa. Aika ajoin osa suomalaisistakin innostuu kaipaamaan Karjalaa takaisin – ja he haluavat sen tietysti ilman paikallisia asukkaita, koska uskovat Suomen kuuluvan suomalaisille. Tämä ei eroa mitenkään Serbian haaveista serbialaistaa Kosovo tai Kosovon albaanien toivomuksista puhdistaa alue serbialaisista. Koska nationalismi ei ole itsestäänselvyys, välttämättömyys eikä ehkä edes realistinen ajatus – onhan mahdotonta määrittää kaikkien yksilöiden etnistä, kulttuurillista ja alueellista suhdetta ja perustaa kaikille kansoille itsenäinen valtio – se tarvitsee tuekseen propagandaa, myyttejä ja jopa suoranaisia valheita.

Käsittelen esseessäni Kosovon historiaa ennen maailmansotia ja niiden kansallisten myyttien syntyä, joita poliitikot yhä viljelevät puheissaan. Myyteillä tarkoitan tässä yhteydessä kertomuksia, jotka perustuvat todellisiin historiallisiin tapahtumiin, mutta ovat ajan kuluessa sekoittuneet fiktiivisiin aineksiin. Jokaisella kansalla on omaa ylivertaisuuttaan tukevia myyttejä. Esimerkiksi Suomessa yksi tärkeä myytti on suomalaisten sotilaiden oikeamielisyys, ja tämän myytin julkinen arvosteleminen vaikkapa keskitysleireistä tai rintamakarkureiden teloituksista puhumalla aiheuttaa vieläkin vastustusta. Kansallisilla myyteillä voidaan tukea pienen ryhmän yhtenäisyyttä ja vastaavasti sulkea osa ihmisistä ryhmän ulkopuolelle, ja näiden myyttien tunnistaminen ja tieteelliselle kritiikille alistaminen on tärkeää niin historiantutkimuksessa kuin tavallisen ihmisen yrityksessä ymmärtää ympäröivää maailmaa syvällisemmin.

Tärkeimmät lähteeni ovat Teuvo Laitilan Veljeys ja epäsopu: monikansallinen Jugoslavia teoriana ja käytäntönä (TAPRI Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus 1997) sekä tiedoiltaan Laitilaa suppeampi, mutta henkilökohtaisen otteensa takia kiinnostava Pirkko K. Koskisen Kosovon paikka – Balkanilla, historiassa ja tulevaisuudessa (WSOY 2000). Täydellinen lähdeluettelo löytyy esseen lopusta.

Kosovon maakunta tänään

Kosovo on suunnilleen entisen Uudenmaan läänin kokoinen (10 887 km2) alue Balkanilla Serbian eteläosassa. Vuodesta 1999 se on ollut YK:n hallinnoima, ja alueen tulevaisuudesta käydään neuvotteluja. Kosovon väkiluku on n. 2,1 miljoonaa asukasta, joista n. 92 % on albaaneja ja 5,3 % serbejä. Kolmanneksi merkittävin etninen ryhmä ovat romanit. Serbian ja siis myös Kosovon maakunnan naapurimaat ovat Albania lännessä, Montenegro luoteessa ja Makedonia etelässä. Kosovossa on tyypillinen mannerilmasto: kuumat kesät ja kylmät talvet. Merkittävimpiä luonnonrikkauksia ovat tina, lyijy ja kromi.

Puolet Kosovon väestöstä on alle 25-vuotiaita, ja työttömyysaste on 50-60 %. Naisten eliniänodote Kosovossa on 71 ja miesten 67 vuotta. Koulutetun väestön keskipalkka on noin 200 euroa, ja harmaa talous ja korruptio kukoistavat. Kosovon albaanit ovat pääosin sunnimuslimeja ja serbit ortodokseja, alueella toimii myös katolinen kirkko. Uskonnolliset ja etniset kiistat ovat arkipäivää. 90-luvulla käydyt sodat vaikuttavat jokapäiväisessä elämässä ja ihmisten asenteissa. Tällä hetkellä Naton joukot pitävät yllä laihaa sopua, mutta kestävää ratkaisua yritetään synnyttää politiikan keinoin. Kosovon albaanit vaativat maakunnalle täydellistä itsenäisyyttä, ja serbit tahtovat pitää alueen osana Serbiaa ja tarjoavat laajaa itsehallintoa. Joulukuun alussa päättyneet neljä kuukautta kestäneet neuvottelut eivät tuoneet tilanteeseen ratkaisua, ja Kosovon uskotaan julistautuvan itsenäiseksi vuoden 2008 alussa. Serbian pääministeri Vojislav Kostunica on sanonut, ettei Serbia luovu ”tuumastakaan” Kosovoa. (Helsingin Sanomat 26.11.2007) Suhtautuminen Kosovon mahdolliseen itsenäisyysjulistukseen jakaa myös muiden neuvotteluosapuolten mielipiteitä. Venäjä tukee Serbiaa, Yhdysvallat Kosovon itsenäisyyttä. EU ei ole onnistunut muodostamaan yhteistä mielipidettä.

Kiista Kosovosta ulottuu kauas menneisyyteen, eikä sitä voi ymmärtää tutustumatta alueen historiaan. Kosovon isäntinä on ollut vuoroin Rooma, Bysantti, Serbia, Turkki ja Jugoslavia, toisessa maailmansodassa se oli jonkin aikaa jaettuna myös Saksan, Italian ja Bulgarian kesken. Myyttisiä piirteitä saaneet historialliset tapahtumat kuten Kosovo Poljen taistelu vuonna 1389 ja Suuri maastamuutto Turkin ja Itävallan sodan aikana vuosina 1683–1699 vilahtelevat serbipoliitikkojen puheissa, kun taas albaanit korostavat olevansa esihistoriallisena aikana Kosovossa ja Balkanilla eläneiden illyyrialaisten jälkeläisiä.

Kosovo Poljen taistelu

Balkanin alueella on ollut monenlaisia valtakuntia. Kun roomalaiset saapuivat Balkanille, he eivät suinkaan löytäneet asumatonta seutua, vaan illyyrialaisia ja traakialaisia heimoja, joilla oli oma kulttuurinsa. Kansainvaellusten myötä alueelle saapui slaavilaisia, jotka sekoittuivat paikalliseen väestöön. Nationalistisen ajattelun myötä kysymys siitä, kenelle alue alkuperäisesti kuului, nousi keskeiseksi, vaikka nykyisillä albaaneilla ja serbeillä on yhteinen perimä. 500-600-luvulla Balkanilla ei ollut valtioita, vaan löyhästi liittoutuneet suvut hallitsivat kukin omaa asuinaluettaan. Sittemmin näistä muodostui ruhtinaskuntia, jotka olivat Länsi-Rooman perillisten tai Bysantin alaisia. 1100-luvulla ruhtinaskunnat yhdistyivät Serbiaksi, josta tuli Balkanin johtava suurvalta. Tällöin myös Kosovo kuului Serbiaan.

Kristinusko tuli Balkanille jo ensimmäisinä vuosisatoinaan, ja kirkon jakaannuttua itäiseen ja läntiseen kirkkoon vuonna 1054 molemmat yrittivät säilyttää asemansa alueella. Ortodoksikirkko on vieläkin tärkeä serbejä yhdistävä tekijä, katolinen kirkko taas sai jalansijaa albaanien keskuudessa. 1300-luvulla Vähä-Aasian merkittävä voimatekijä osmanivaltakunta valloitti suuren osan Balkania, myös Kosovon ja 1400-luvulla Serbian. Osmanit hallitsivat aluetta neljäsataa vuotta. Kosovon valloittamiseen liittyy tärkeä myytti Kosovo Poljen taistelusta ja ruhtinasta Lazarista.

Kesäkuussa vuonna 1389 serbiruhtinas Lazar Hrebeljanovicin johtama sotajoukko kärsi Kosovo Poljessa, lähellä nykyistä Pristinaa, tappion osmaneja vastaan. Samalla paikalla taisteltiin myöhemminkin. Lazar vangittiin ja teloitettiin, myös osmanijoukkojen johtaja kuoli taistelussa. Taistelusta tiedetään yllättävän vähän yksityiskohtia, mutta Lazarin kohtalosta kehittyi legenda, joka levisi ensin suullisena perimätietona ja muokattiin myöhemmin kirjalliseen muotoon. Hänet julistettiin myös pyhimykseksi. Legendan mukaan Lazarin tappio oli vapaaehtoinen, sillä profeetta Elia ilmestyi hänelle harmaan haukan hahmossa ennen taistelua ja tarjosi hänen valittavakseen joko maallisen tai taivaallisen valtakunnan. Viisas ruhtinas ymmärsi, että maallinen valtakunta kestäisi vain lyhyen aikaa, mutta taivaallinen ikuisesti, ja niinpä hän valitsi taivaallisen ja johti armeijansa taisteluun, jonka tiesi häviävänsä. Valinta oli kuitenkin moraalinen voitto, marttyyriteko, jolla serbit suojelivat koko kristittyä Eurooppaa islamin hyökkäykseltä. Aiheesta on monia balladeja. Ne saivat poliittisen merkityksen vasta 1800-luvulla serbien kansallisen heräämisen yhteydessä. Todennäköisesti Lazarin joukoissa oli kuitenkin myös albaaneja.

Kirjassaan Kosovon paikka – Balkanilla, historiassa ja tulevaisuudessa (WSOY 2000) Pirkko K. Koskinen on suomentanut Branimir Anzulovicin englanninkielisen käännöksen pohjalta vanhasta Kosovo Poljen taistelua kuvaavasta runosta kappaleen, jossa Elia ilmestyy ruhtinas Lazarille: ”Jalosukuinen ruhtinas Lazar, / kumman valtakunnan valitset? / Valitsetko taivaallisen / vai onko maallinen sinulle mieluisampi? / Jos valitset maallisen, satuloi hevoset, / tiukenna satulavyöt, / ja te ritarit, vyöttäkää miekkanne, / haastakaa turkkilaiset, / koko Turkin armeija tulee tuhoutumaan. / Mutta jos valitset taivaallisen, / rakenna Kosovoon kirkko, / - - - / koko armeijasi tuhoutuu / ja sinä, ruhtinas, tuhoudut sen mukana.”

Kosovo Poljessa käytiin sittemmin muitakin taisteluja, ja nykyäänkin sitä on kutsuttu serbien perintömaaksi. Serbian ollessa suurimmillaan Kosovo sijaitsi maantieteellisesti sitä keskellä. Kosovo on myös Serbian ortodoksisen kirkon keskus, siellä on paljon vanhoja hautausmaita ja luostareita. Tällä hetkellä Nato-joukot suojelevat serbeille tärkeitä kulttuurikohteita albaanien iskuilta, mutta monia kulttuurikohteita on jo tuhottu – kuten myös albaaneille tärkeitä moskeijoita serbien toimesta. Serbipoliitikkojen kuvaileminen Kosovoa perintömaaksi vertautuu omissa korvissani Karjalaan. Historialliset tapahtumat ovat tietenkin täysin erilaisia, mutta samoin kuin meidän kansallisen heräämisemme aikaan muutamat oppineet perustivat Akateemisen Karjala -seuran ja päättivät sen edustavan suomalaisuutta, myös Kosovolle annettiin sellainen arvolataus, joka olisi varmasti voitu antaa myös jollekin toiselle alueelle.

Edellä kuvattu vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelu käytiin 28. kesäkuuta, joka on serbien vanhan sodanjumalan Vituksen päivä. Sittemmin sama päivämäärä on ollut myös muiden merkittävien tapahtumien ajankohta. Ensimmäisen maailmansodan aloittaneet niin sanotut Sarajevon laukaukset ammuttiin 28.6.1914, kun Itävallan suurherttua Frans Ferdinand murhattiin Sarajevossa. Samana päivänä solmittiin myös ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versailles'n rauhansopimus vuonna 1919 ja samana päivänä Stalin tuomitsi Jugoslavian valtiojohdon vuonna 1948. Vituksen päivänä vuonna 1989 Slobodan Milosevic puhui Kosovossa yhtenäisen Jugoslavian puolesta – Kosovon albaanien itsenäisyyteen tähtäävä liikehdintä oli tällöin kiihtynyt ja Milosevicin puhetta on kuvattu myös sodanjulistukseksi tai vähintään varoitukseksi Kosovon albaaneille. Samana päivänä vuonna 2001 Milosevic luovutettiin Haagin tuomioistuimeen vastaamaan rikoksistaan ihmisyyttä vastaan.

Suuri maastamuutto

Osmanit jakoivat valloittamansa alueet vilajeteihin ja jättivät paikallishallinnon pääasiassa alueen omien asukkaiden käsiin. Paikallishallinnon johtoon nimitettiin muslimi, joka tulkitsi islamin lakia. Turkkilaiset eivät käännyttäneet valloittamiaan maita omaan uskontoonsa ja ortodoksinen ja katolinen kirkko saivat jatkaa toimintaansa. Uskonnollisten vähemmistöjen, kuten juutalaisten, asema oli muslimivallan alla parempi kuin myöhäisen keskiajan kristityissä valtioissa, ja Kosovonkin asema parani osmanivallan alla. Nykykäsityksen mukaisesta uskonnollisesta tasa-arvosta ei voida kuitenkaan puhua: muslimeilla oli osmanivaltakunnassa kevyemmät verot ja paremmat kansalaisoikeudet. Ortodoksikirkosta tuli 1500-luvulla serbejä yhdistävä kansallinen ja valtiollinen tekijä ja kansallisen yhtenäisyyden symboli. Se tuki haavetta suur-Serbiasta ja koettujen vääryyksien kostamisesta, ja entisiä Serbian hallitsijoita alettiin nimittää pyhimyksiksi. Katolisista albaaneista suurempi osa kääntyi muslimeiksi kuin ortodoksista serbeistä.

Osmanivaltakunnan kulta-aika oli 1600-luvulle mentäessä ohi. Turkkilaiset sotivat monella suunnalla ja korkeat verot kiihdyttivät valloitettujen alueiden asukkaita kapinoihin. 1600-luvun lopulla osmanien sotiessa Itävaltaa ja Puolaa vastaan käynnistyi suuri maastamuutto, ehkäpä heti Kosovo Poljen jälkeen toiseksi tärkein myyttisiä piirteitä saanut Kosovon historiallinen tapahtuma.

Vuonna 1683 Itävalta päätti karkottaa turkkilaiset Wienin lähiympäristöstä ja onnistui valloittamaan aiemmin osmaneille menettämänsä Unkarin takaisin. Tämän jälkeen Itävallan joukot etenivät nykyiseen Serbiaan, Makedoniaan ja Kosovoon ja nostattivat paikallisia serbejä ja katolisia albaaneja kapinaan. Kristityt surmasivat ja ryöstivät lukuisia muslimeja, ja vuonna 1690 osmanit aloittivat vastahyökkäyksen. Tällöin eri arvioiden mukaan 30 000 – 100 000 serbiä pakeni Kosovosta ja Makedonian pohjoisosista Itävallan sotajoukkojen mukana, ja tilalle muutti tai siirrettiin etelämpää islamiin kääntyneitä albaaneja. Myytin mukaan paenneita olisi ollut satoja tuhansia ja Kosovosta olisi tullut albaanienemmistöinen vasta tämän sodan aikana, muslimien vääryyksien tähden. Nykyiset historioitsijat uskovat, että suuri maastamuutto ei tapahtunut serbien kuvataiteessa usein esiintyvänä suurten massojen marssina, vaan muuttajia tihkui eri aikoina ja että vain murto-osa paenneista serbeistä olisi tullut juuri Kosovosta. Monet myös palasivat entisille asuinalueilleen – myös Kosovoon – sodan päätyttyä.

Nationalismin voimistuminen Balkanilla

Osmanien sota Puolaa ja Itävaltaa kohtaan päättyi vuonna 1699 ja osmanivaltakunta menetti Unkarin. Kosovon ja Serbian asema osmanivaltakunnassa huononi ja kapinoitsijoille kostettiin. Pax Ottomaniaa leimannut uskonnollinen suvaitsevaisuus väheni, ja myös ortodoksit ja katoliset olivat huonoissa väleissä keskenään. Turkin ja Itävallan sodat jatkuivat koko 1700-luvun ja 1800-luvun alun, samoin serbien ja albaanien kapinat osmanien valtakunnan alueella. Osmanien ja Itävallan maastossa elävät serbit loivat 1700-luvun loppuun mennessä aatteellisen perustan itsenäisen serbialaisen kansallisvaltion synnylle.

Tällä hetkellä pohditaan sitä, tulisiko Kosovon säilyä osana Serbiaa vai julistautua itsenäiseksi valtioksi. Kosovossa vaikuttavat albaanit korostavat olevansa eri kansalaisuutta kuin serbit. Serbia taas on huolissaan Kosovon puolella asuvan serbivähemmistön asemasta. Itsenäisten kansallisvaltioiden idea on nuori, vaikka sitä pidetään helposti itsestäänselvyytenä. Kansallisuusaate eli nationalismi nousi Euroopan johtavaksi ideologiaksi 1800-luvulla. Kansallisen heräämisen seurauksena itsenäistyi joukko Euroopan valtioita, sittemmin myös suurvaltojen siirtomaita, ja nationalismi vaikutti merkittävällä tavalla myös Balkanin kehitykseen. Nationalismin myötä etnisestä alkuperästä ja kielestä tuli keskeinen osa identiteettiä, joka oli aiemmin perustunut pitkälti perheeseen, sukuun ja uskontoon. Balkanilla alueiden itsenäisyyshaaveet voimistuivat osmanivallan heikentyessä. Serbian itsenäisyystaistelu alkoi vuonna 1804 useita vuosia kestäneellä kapinalla. Kosovon serbit osallistuivat kapinaan, albaanit eivät. Serbeille luvattiin itsehallinto vuonna 1806, mutta se toteutui vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin, silloin Venäjän painostuksesta. Kosovo ei kuulunut autonomiseen Serbiaan. Virallisen itsenäisyyden Serbia sai vuonna 1878, Kosovo jäi yhä Turkille.

Nationalismin myötä suvaitsevaisuus väheni Serbiassa niin kuin kaikkialla muuallakin, missä aate sai jalansijaa. Serbian kuningaskunta oli alusta asti islaminvastainen ja albaanivihamielinen. Serbian ensimmäisen kuninkaan Milos Obrenovicin tavoitteena oli karkottaa islaminuskoiset albaanit Serbiasta. Nationalistinen ajattelu näkyi myös tieteessä. Serbiassa tehtiin tutkimus, jonka mukaan Kosovon albaaneja ei edes ollut olemassa, oli vain albaniaa puhua serbejä. Albaanien keskuudessa kansallistunne heräsi vasta myöhemmin. He puhuivat kahta kieltä – albaniaa ja turkkia - ja kirjoittivat sekä latinalaisilla että kyrillisillä kirjaimilla. Suurin osa heistä oli muslimeja, mutta osa kuului katoliseen ja pieni vähemmistö myös ortodoksiseen kirkkoon. Oma klaani oli merkittävämpi osa identiteettiä kuin kieli tai uskonto. Myöhemmin Kosovon albaanit ovat pyrkineet osoittamaan tavoitelleensa itsenäisyyttä jo paljon aiemmin, mutta sille ei ole näyttöä. Itsenäisyyden tavoittelua todennäköisempää on, että kapinat osmani-imperiumia vastaan koskivat käytännön asioita kuten verotusta ja oikeutta soveltaa omia lakeja ja albaanit olivatkin pääpiirteittäin sulttaanille uskollisia lähes ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Karoliina Suonpää

Lähteet:

Koskinen, Pirkko K., 2000. Kosovon paikka – Balkanilla, historiassa ja tulevaisuudessa. Helsinki: WSOY.
Laitila, Teuvo, 1997. Veljeys ja epäsopu – monikansallinen Jugoslavia teoriana ja käytäntönä. Tampere: TAPRI Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus.
Merikallio, Katri, 2007. ”Miten voisimme antaa anteeksi?” Suomen Kuvalehti 44.
Rutanen, Reijo, 2002. Serbia – Euroopan sairain mies. Helsinki: Gaudeamus.

Internet:
Helsingin Sanomat 26.11. 2007
Serbia vannoi pitävänsä yhä kiinni Kosovosta

Helsingin Sanomat 8.12.2007
Nato vahvistaa Kosovon kriisinhallintajoukkoja
Itsenäisyydellä monta aikarajaa