Onko Kosovolla omaa identiteettiä valtioksi saakka?

Lähdetään siitä, että Kosovo oli aikanaan Serbiaan kuuluessaan koko alueen tärkeä poliittinen, taloudellinen, uskonnollinen ja kulttuurillinen keskus. Tällöin sinne rakennettiin useita satoja ortodoksikirkkoja ja luostareita. Me pääsimme vierailemaan muutamissa luostareissa, joita vartioitiin myös aika tarkkaan. KFOR-joukot olivat varsin tuttu näky erilaisten ortodoksisuutta korostavien monumenttien porteilla. Sotilaiden tehtävänä oli pitää huolta, etteivät varsinkaan serbejä vastustavat pääse turmelemaan niitä. Vieraillessamme yhdellä luostarialueella Pejan kaupungissa luostaria tarkoin vartioivat italialaiset KFOR-sotilaat olivat hyvin tarkkoja, ettemme olleet vaaraksi luostarialueella. Ilmeisesti tällainen tarkkuus on tärkeää, koska hiljattain luostaria oli yritetty vahingoittaa heittämällä kranaatti aitojen ulkopuolella sijaitsevalta läheiseltä rinteeltä. Iskussa ei ollut kuitenkaan päästy vahingoittamaan itse luostaria.

Tällainen kuvaa siis hyvin sitä, miten serbien ja Kosovon albaanien välit eivät ole vielä täysin parantuneet. Kosovon albaanit ovat suurimmalta osin muslimeja ja ortodoksisuus viestii serbeistä, joiden ei valtaväestön mukaan kuuluisi sisältyä Kosovon kansalaisiksi. Eteenpäin mennään silti, kun kymmenen vuotta sitten he tappoivat toisiaan. Välien kiristyneisyyttä ei kuitenkaan ollut niin selvästi havaittavissa muuta kuin Mitrovican kaupungissa, joka on jakautunut serbien asuttamaan osaan ja albaanien asuttamaan osaan. Kun tulimme vierailulle Mitrovicaan, olimme albaanien puolella ja meillä oli oppaana Naimi, joka kertoi meille Mitrovican sillalla seistessämme kuinka muutama päivä sitten joen toiselta puolelta, eli serbien puolelta oli tehty pommilöytöjä. Serbien puolella asustelee yhä myös albaaneja, jotka eivät ole halunneet lähteä kodeistaan. He kuitenkin joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, koska serbit protestoivat Kosovon itsenäistymistä muun muassa kohdistamalla hyökkäyksiä heihin. Meitäkin kehotettiin olla menemättä serbien puolelle, koska näin suuri joukko suomalaisia olisi saattanut herättää jonkinlaista kapinan elettä. Serbithän eivät olleet lainkaan mielissään Martti Ahtisaaren toimista Kosovon itsenäistymisen hyväksi.

Mitrovican silta. Kuva Serbipuolelle.

Kosovon albaanit ja serbit eivät katukuvassa ota yhteen niin kuin voisi aluksi luulla. Mutta tämäkin johtuu osaksi ehkä siitä, että serbit ovat keskittyneet asuttamaan vain tiettyjä alueita, esimerkiksi Kosovon pohjoisosia. Etnistä väkivaltaa ei siis esiinny, koska albaanit ja serbit elävät erillään eivätkä näin ollen ajaudu kahakoihin. Pelko kipinästä kuitenkin on, ja maaliskuun 2004 mellakat, jotka alkoivat Mitrovican kaupungista, levisivät koko Kosovon alueelle ja joissa 19 ihmistä sai surmansa, ovat varoittava esimerkki, mutta toisaalta myös ehkäisevä esimerkki.
Kosovolaiset vaikuttavat olevan tyytyväisiä vihdoin saamaansa itsenäisyyteen, mutta kaikki ei ole läheskään vielä kunnossa. Maan taloudellinen tilanne on erittäin heikolla pohjalla, ja kaikkea leimaa keskeneräisyys. Perusedellytykset, kuten vesi ja jätehuolto eivät täysin toimi, sähkönjakelusta puhumattakaan. Pelastustoimintaa ei ole saatu kehitettyä tarpeeksi hyvin toimivaksi järjestelmäksi, koska rahaa ei ole ja suurin osa tarvikkeista kuten pelastusautot on lahjoitettu eri puolilta maailmaa ja näin ollen ne harvoin ovat yhteensopivia muista maista tulleiden tarvikkeiden kanssa. Ihmiset ovatkin tottuneet siihen, ettei apu todellakaan ole ”luksuskunnossa”. Aika samanlainen tilanne on ollut myös poliisin kanssa, koska tähän ei aluksi osattu luottaa. Mutta nyttemmin erilaiset Poliisi on Pop –hankkeet ja vähentynyt korruptio poliisin keskuudessa ovat saaneet ihmiset pikku hiljaa luottavaisemmalle mielelle, mikä on erittäin tärkeää toimivan yhteiskuntajärjestelmän kannalta.

Millainen sitten on kosovolainen identiteetti? Mitä se pitää sisällään ja miten se on muodostunut?

Ensimmäisenä mieleen tulee Albanian lippua heiluttava kosovolainen. Kosovolaisen identiteetin perustana voisi nähdä albanialaisuuden, jonka pohjalta nuori ja ehkä vielä hieman epävarma kansakunta koettaa ponnistaa maailman tietoisuuteen. Useimmiten siellä missä näkyi Kosovon lippu, siellä näkyi myös Albanian punamustasävytteinen ippu! Uskaltaako Kosovo sittenkään olla oma itsensä? Tarvitseeko se yhä isoveljeään Albaniaa ja missä määrin? Joidenkin mielestä Kosovon voisi saman tien liittää Albaniaan, mutta kosovolainen ei sellaiseen tyydy. Kosovo ei halua liittyä Albaniaan. Se haluaa olla oma itsenäinen valtionsa. Se haluaa pärjätä omillaan ja tähän ollaan myös pikku hiljaa pääsemässä, kun ETYJ ja muut Kosovossa työskentelevät kansainväliset järjestöt luottavat yhä enemmän tehtäviä Kosovon omalle hallinnolle. Kosovon halutaan nähdä onnistuvan. Tai kaikki sitä eivät halua, Serbia tietysti etunenässä, mutta on myös hyvin paljon maita, jotka eivät ole suostuneet tunnustamaan Kosovoa itsenäiseksi. Tähän mennessä 58 maata on sen vasta tehnyt. Tällainen voi nakertaa kansallista itseluottamusta, mutta Kosovon tapauksessa sen voi nähdä päinvastoin jopa yllyttävän kosovolaisuuden korostamista.

Yhtä oikeaa vastausta identiteetin määrittämiseen on kuitenkin vaikea löytää, koska Kosovo pitkästä historiastaan huolimatta on valtiona vasta niin nuori, eikä se ole ehtinyt parantaa kaikkia haavojaankaan. Vuosien takaiset tapahtumat ovat edelleen ihmisten mielessä, ja taloudellisen tilanteen ollessa mikä on, voi olla vaikea alkaa rakentaa kansallista itsetuntoa tiettyjen asioiden varaan. Onhan kosovolaisilla muun muassa omat kansallissankarinsa, joiden kuvia esimerkiksi Pristinassa näkyi isoina julisteina, minne tahansa katsoikin. Suurin osa esitti Adem Jasharia, joka oli Kosovon vapautusarmeijan UCK:n johtaja. Mutta pelkät muistot kansallissankareista eivät riitä, kaivataan jotain konkreettista. Kosovolainen tarvitsee nyt toivoa tulevasta ja uskoa siihen, että tilanne tulee parantumaan. Ennen kaikkea pessimismistä täytyisi päästä eroon.
Minuun Kosovo teki jollain tapaa vaikutuksen. Siellä kaikki oli vielä aika alkutekijöissään ja siten eräällä tavalla jopa aidomman tuntuista. Rakennustyömaata riitti toisensa perään, vaikka useampi näytti pitkiäkin aikoja paikallaan seisseeltä. Rahat olivat yksinkertaisesti loppuneet. Kaiken kaikkiaan tilanne näytti kuitenkin lupaavalta ja viiden vuoden kuluttua katukuva voi näyttää aivan erilaiselta, jos rahaa vain saadaan jostain. Työvoimaa ainakin näyttäisi riittävän, koska hengailevia työttömiä ei Pristinan kaduilta näyttänyt puuttuvan. Tiedä sitten, miten Kosovon uunituore liittyminen mukaan Kansainväliseen valuuttarahastoon kenties tulee kasvattamaan maan varoja.

Korkeat työttömyysluvut heijastuvat katukuvassa. Pristinassa miehet kerääntyvät kadunvarteen kuulostelemaan, josko löytyisi hanttihommia.

Pääkaupungiksi Pristina vaikutti hyvin nuorelta ja keskeneräiseltä. Ulkomaalaisiakin oli hyvin vähän, mutta silti ihmiset olivat hyvin avoimia meidät kohdatessaan. Tietysti pienemmissä paikoissa, kuten Pejassa, missä länsimaalaisia näkyy hyvin vähän, saimme osaksemme paljon katseita. Prizrenissä, eräässä Kosovon vanhimmista kaupungeista, albanialaisuus oli hyvin läsnä ja serbien asuttama kaupunginosa kukkulan rinteessä tyhjänä, talot rikottuina vuoden 2004 mellakoissa, ja ortodoksikirkko tyhjänä kuorena. Oli mielenkiintoista nähdä, miten kaupungit erosivat toisistaan, vaikka välimatkat ovat todella pieniä.
Kosovon itsenäisyys on serbivähemmistölle kaikkea muuta kuin selvä. Haasteena onkin, miten Kosovosta saataisiin myös kaikkia vähemmistöryhmiään edustava, yhtenäinen kansakunta. Kosovon lippu on ainakin jonkinlainen osoitus tästä suunnasta: albaanien perinteisen etnissävytteisen punaisen sijaan uudessa sini-kelta-valkoisessa lipussa on maan kuvan lisäksi kuusi tähteä, kukin yhdelle yhteisölle (valtaväestö-albaanien lisäksi serbit, sekä muut vähemmistöt kuten romanit, goranit, turkkilaiset ja bosnialaiset).
17. helmikuuta 2008 Kosovo julistautui itsenäiseksi, ja sellaisena tilanne on saanut pysyäkin. Maat toisensa perään ovat hiljalleen tunnustaneet Kosovon joukkoonsa, kukin omien syidensä tahtiin. Maa tarvitseekin nyt edistymistä sisältä käsin. Sen on keskityttävä ennen kaikkea kansalaistensa hyvinvointiin, jotta sen asema maailmannäyttämöllä tulisi edes joskus vahvistumaan. Valtio on syventänyt suhteitaan nyt monien maiden kanssa ja Suomikin on yksi Kosovon merkittävimmistä tukijoista. Kosovolainen identiteetti on olemassa, se vain tarvitsee aikaa voimistuakseen ja löytääkseen tiensä jokaisen kosovolaisen sydämeen, myös ei-albaanien. Jäämmekin nyt mielenkiinnolla seuraamaan, miten asiat alkavat edistyä uudessa Kosovassa.

Prizrenin kaupungintalon seinään on ripustettu kiitokset kaikille Kosovon tunnustaneille valtioille.

Marika Kavakka