Ex-Jugoslavian pitkä tie Euroopan unioniin

Euroopan unionissa yleinen ajatus on kai jo vuosia ollut, että kaikki (tai ainakin melkein) eurooppalaiset maat haluavat ja tulevat jossain vaiheessa Euroopan unionin jäseniksi. Unioni ymmärretään yhä enemmän Eurooppana, vaikka vieläkin joku suomalainen, 15 vuoden unionin jäsenyyden jälkeen, voi sanoa menevänsä Eurooppaan, kun matkustaa minne tahansa Itämeren eteläpuolelle.

Entisen poliittisen itä-Euroopan valtiot ilmoittivat yksi toisensa perään vapauduttuaan Neuvostoliiton ohjastuksesta 1989, että ne hakevat mahdollisimman pian jäsenyyttä sekä Euroopan unionissa (silloin vielä yhteisö) ja Natossa. 1990-luvulla jäsenyyshakemuksia jätettiinkin, ja jo 1998 Nato kutsui ensimmäiset uudet jäsenet keski-Euroopasta. Unionin jäsenyyteen meni kaikilla mailla enemmän aikaa, ei ihme, koska kyseessä on paljon monimuotoisempi ja monimutkaisempi liittoutuma.

Jugoslavian hajoaminen perustaviin osiinsa sodissa 1991–95 toi uuden mutkan matkaan. Kansainvälisen yhteisön, paljolti lännen johtamana, osallistuminen ennen kaikkea Bosnian itsenäisyyteen auttajana loi skisman Serbian ja serbien ja muiden Jugoslavian seuraajavaltioiden väliin. Aluksi Montenegro pysyi lojaalina Serbialle ja Jugoslavia-ajatukselle, mutta 1999 sekin alkoi ottaa etäisyyttä tuolloin vielä Slobodan Milosevicin johtamasta Serbiasta. Kyse oli aivan ilmeisesti pelosta, että maan talous luisuisi kaaokseen Serbian (tuolloin vielä virallisesti Jugoslavian) heikon dinaarin vetämänä. Maa vaihtoi rahansa Saksan markoiksi, sitoutui siis vahvaan valuuttaan. Miten tämä temppu tehtiin, on ainakin minulle edelleen hämärän peitossa. Niin tai näin, nykyään Montenegron valuuttana on euro, siitä lähtien kuin se Suomessakin on ollut.

Jugoslavian hajoamistuotteista Slovenia on jo unionin jäsen, vuodesta 2004. Kroatian, Makedonian ja Montenegron kanssa neuvottelut ovat käynnissä. Kroatian neuvottelujen odotetaan valmistuvan ihan lähiaikoina. Pitkä odotusaika näyttää kuitenkin luoneen vastapainetta kroatialaisissa. Jos unionin jäsenyydestä järjestetään kansanäänestys, mitä pidän toivottavana, ei tulos ehkä olekaan ihan selvä. Kansanäänestys jäsenyydestä pakottaisi yhteiskunnan eri toimijat, myös ja ennen kaikkea kansalaisjärjestöt selvittämään kantansa ja vakuuttamaan kansalaiset unioniin liittymisen perusteltavuudesta.

Makedonia ja Montenegro lienevät aika pieniä pähkinöitä tässä suhteessa. Makedonian kohdalla pitää vain maan virallinen nimi saada soviteltua Kreikan kanssa. Nyt päällä olevaa talouskriisiä voisi käyttää Kreikan suuntaan vipusimena ratkaisun löytämiseen. Kyse ei varmaan ole muusta kuin hyvästä tahdosta.

Serbia ja Bosnia ovatkin sitten eri kaliiberin ongelmia. Ja ongelmana ovat siis molemmissa tapauksissa serbit, heidän kolhittu kansallinen ylpeytensä. Kosovon julistautuminen itsenäiseksi kaksi vuotta siten, osin kansainvälisen yhteisön suojauksessa, lisää vain serbien kirvelyä. Euroopan unioni ja sen jäsenmaat, tai valtaosa niistä, ei varmaan hyväksy sellaista ajatusta, että nyky-Bosnia hajoaisi konstitutiivisiin osiinsa ja Bosnian Serbitasavalta (RS) liittyisi kanta-Serbiaan. Tätä eivät varmaan hyväksyisi kaikki Bosnian serbit, eikä ajatus myöskään maistuisi sille Serbialle, joka niukin naukin sai Eu-orientoituneen hallituksen aikaan toukokuun 2008 parlamenttivaalien jälkeen. Enemmistö on tosi niukka. Jäljelle jäänyt Bosniakin olisi tosi tynkä, jota uhkaisi kaiken aikaa hajoaminen edelleen kroaattiosaan ja bosniakkiosaan. Tämä varmaan halutaan välttää. Ja parhaiten se vältetään sillä, että kaikki osapuolet liittyvät samanaikaisesti Euroopan unioniin ja edelleen myöhemmin euron käyttöönsä. Tässä kaikessa voi hyvinkin mennä 10 vuotta, ja Kreikan tyyliset talouskriisit voivat häiritä integraation etenemistä vaatimalla huomion kiinnittämistä muualle.

Beogradin yliopiston etsinten suhteiden foorumin johtaja tohtori Dusan Janjic on sitä mieltä, että kaikki entiset itä-Euroopan maat tulevat integroitumaan eurooppalaisiin rakenteisiin samassa järjestyksessä: ensin Natoon ja sitten Euroopan unioniin. Hänen mielestään tämä pätee kaikesta huolimatta myös Serbiaan. Siis siitä riippumatta, että Bosnian sodan lopettaminen 1995 tarkoitti Naton sotilaallista nöyryytystä, joka tosin kohdistui Bosnian serbiarmeijaan. Ja siitä riippumatta, että Serbian joukot pakotettiin yhtälailla Naton pommituksilla poistumaan Kosovosta 1999. Ja että samalla pommitettiin pääkaupunkia, Beogradia tavalla, joka on edelleen nähtävissä.

Janjic sanoo, että Serbian armeija on aivan liian suuri ja epädemokraattisesti johdettu, jonka takia se olisi aihetta sopeuttaa läntisiin normeihin tätäkin kautta. Nato-jäsenyyden ehdollistaminen Eu-jäsenyyden edelle saattaa olla melkoinen poliittinen pulma. Sitä paitsi Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti ovat Unionin jäseniä, mutta eivät Naton. Serbia voisi vedota tässä suhteessa olevansa Jugoslavian seuraajavaltio, ja näin voitaisiin palata kylmän sodan aikaiseen viiteen N&N-valtion muodostamaan ryhmään. Serbiassa puhutaan kyllä enemmän Eu-jäsenyydestä kuin Nato-jäsenyydestä. Jää nähtäväksi, miten Janjicin ennustuksen käy.

Bosnia on tosi pulmallinen. Maan oma poliittinen infrastruktuuri, siis puolueet ja muut kansalaisia organisoivat elementit ovat melko vaatimattomia. Ihmiset tietysti turhautuvat politiikkaan, joka ei ole oikeata. Bosniassa ei ole myöskään muodostunut sellaista voimakasta kansalaisyhteiskuntaa, joka aivan ilmeisesti on Kosovossa olemassa, sekä albaanien että serbien parissa. Ja molemmat naapurit, Kroatia ja Serbia vetävät omaa väkeänsä puoleensa. Bosnian perusjoukko on tässä välissä heikko. Ehkä kansainvälisen yhteisön vain pitäisi päättää lähteä johonkin päivään mennessä. Ja sitten pitää lupauksensa.

Unkari – tai Budapest – yllätti tällä matkalla rappeutuneisuudellaan. (Lukekaa Jaakko Tuomisen kirjoitus näillä sivuilla.) Olen näiden matkojen yhteydessä ja omilla lomamatkoillani käynyt Unkarissa (Budapestissa) ensimmäisen kerran 1997 ja sitten 2000-luvulla viisi kertaa, viimeksi 2006. Kyllä jo aikaisemminkin on joutunut panemaan merkille kodittomat ja kerjäläiset, useimmiten romaneja. Mutta nyt niitä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Mitä Unkarin sosialistihallitus on valtansa vuosina 2002–2010 tehnyt päin helkkaria?

Aarni Tuominen